image1

Suomisnäpin oma filosofi.

Saavutin sen, mitä lähdin hakemaan - rauhan!



On helmikuu 2017 ja aurinko ei ole näyttäytynyt hetkeen. Loska on vallannut Hämeentien. Herätyskello näyttää 6:50 ja ulkona on pilkopimeää. Taas yksi tasaisen harmaa päivä tiedossa ja mielessä on vain työpäivän loppuminen ja jokapäiväinen soitto Tampereelle. 

Ollessani 7 ratikassa neljän ruuhkassa, huomaan, kuinka vastaantulevien autojen valot vain välkkyvät silmissäni. Kaikki muu ympärillä on tumman usvan peitossa. Mielessäni on lause ”sitten kun”. Sitten kun tämä tarpominen loppuu, otan ja lähden. Lähden ja poistun tästä oravanpyörästä, johon olen itseni lukinnut.

Tarpominen on muuten hyvä sana kuvaamaan tuota helmikuista arkea.  Kuin tervassa olisi kävellyt. Tuolloin mielessäni siinsi kuva huolettomasta ja ajattomasta hetkestä, jossain kaukana lämpöisessä. Kuva hiekkarannasta, jossa simpukat ja kivet muodostavat rantaviivaan poukkoilevan helminauhan. Paikassa, jossa saan vain olla olematta ja tekemättä mitään. Kaukana pois siitä hetkestä ja paikasta, jossa nyt olin.




”Sitten kun.”

Otti viikon päivät havahtua bungalowin rappusilla ajatukseen, että olin juuri tuossa kuvassa, jonka olin helmikuussa mieleeni kuvittanut. ”Sitten kun” oli tässä ja nyt. 

Seitsemän päivän ajan olen vain tuijottanut kaukaisuuteen. Tuijottanut ja tuijottanut. En edes tarkalleen ottaen tiedä mihin olen tuijottanut, mutta katseeni on visusti ollut jossain. Mieleni on ensimmäistä kertaa toviin raukea ja vapaa. 

Arki Andamaaneilla muodostui tietoisestikin hyvin yksinkertaiseksi. Kaikista ravintoloista, joita lähettyviltä löytyy, olemme valinneet yhden, jonka ruokalistan olemme suorittaneet loppuun. Päivät ovat alkaneet auringonnousun tuoman sarastuksen aikaan ja päättyneet tovi auringonlaskun jälkeen. En muista, että olisin ikipäivänä mennyt seitsemän aikaan nukkumaan kotona Suomessa, täällä harvasen ilta. Enkä kyllä muista, milloin viimeksi olisin ollut ennen aamu seitsemää joogaamassakaan.




Päivät ovat kokonaisuudessaan pyörineet ruokailujen ympärillä. Muuta ohjelmaa ei oikein ole ollut, ei ole ollut tarvetta. Kerran kylläkin vuokrasimme puoleksi päivää skootterit ja kävimme saaren toisella puolen. Siinä kaikki. Elämä on tällä hetkellä juuri niin yksinkertaista kuin sen voi vaan kuvitella olevan. 

Vaikka Jordania ja Sri Lanka olivat molemmat mahtavia paikkoja, täynnä aarteita ja mahdollisuuksia kokea mitä upeimpia hetkiä, joita olisi pystynyt ikuistamaan täydellisiksi Instagram-kuviksi ja hauskoiksi Snapchat tarinoiksi, en vain ollut täysin valmis sille kaikelle. En pystynyt heittäytymään täysin tilanteille ja nauttimaan niistä hetkistä niin kuin olisin halunnut. Mieli kaipasi lepoa.




Reissatessa olen oppinut kuuntelamaan enemmän itseäni ja tekemään reissaamisesta enemmän omannäköisempää, kuin sitä, mitä sen ”tulisi olla”. Andamaanit olisi tarjonnut jos jonkinlaista aktiviteettia: sukeltelua riutoilla, elefanttien syöttämistä, uimista kilpikonnien kanssa ja pyöräretkiä. Millekään näistä ei ollut tarvetta, tällä kertaa. Hetken mietin, että kadunko kuukauden päästä, kun en tehnyt kaikkea tuota, vaikka se olisi ollut tarjolla. Tuskinpa. En usko, että olisin saanut noista hetkistä muuta kuin täydellisiä Instagram-kuvia, jotka olisivat hukkuneet feediini ajan myötä. 

Nyt kun mietin tuota helmikuista hetkeä, kun ostin lennot maailmalle, olen yhtä hymyä. Selvisin! Saavutin sen, mitä lähdin reissulta hakemaan – rauhan.

Jaa tää juttu:

Kysy tai kommentoi. Jutellaan.

1 kommenttia:

Katarina kirjoitti...

Mukava huomata, että joku muu reissaa samalla tavalla, kuin itse
ilman kiinnostusta täydentää vain Instagram feediä, jos ei oikeasti
ole kiinnostusta suorittaa sitä, tätä ja tuota aktiviteettia maailmalla.

Välillä mietin myös tuota, että kaduttaako myöhemmin, mutta itselleni elämys on jo pelkästään siinä, että olen päässyt sinne minne suunnittelin meneväni ja kaikessa yksinkertaisuudessaan se riittää.