image1

Suomisnäpin oma filosofi.

Lapseton, naimaton ja 30 vuotta


Vuonna 2014, kun kiertelin 2.asteen kouluja, kohtasin yhden päämääräisen nuoren tytön. Hänen unelmansa oli johtaa Stockman konsernia vielä joku päivä. ”Pahinta, mitä mulle voisi tapahtua nyt, olisi etten pääsisi ensimmäisellä yrittämällä sisään kauppakorkeakouluun opiskelemaan. Ura Stockmanin toimitusjohtajana tyssäisi siihen pisteeseen.” Näin nuori naisen alku totesi minulle.

Olin tuolloin 26-vuotias, lapseton sinkku, jonka kirjat olivat Korpilahdella vanhempiensa luona. Olin vuotta aikaisemmin valmistunut liiketalouden ammattilaiseksi, tietäen, ettei se ollut minun juttuni. Kerrottuani tämän nuorelle, hän kauhistui. ”Okei, tuo olisi pahinta mitä mulle voisi tapahtua. Olla lapseton sinkku, joka ei tiedä mitä tekee isona. Kamalaa!”. Hän siis puhui minun elämästäni. Elämästäni, josta nautin täysin rinnoin. Pääsinhän ensimmäistä kertaa työkseni matkustamaan ympäri Suomea neljän kuukauden ajan. Esiintymään ja kohtaamaan nuoria. Innostamaan ja rohkaisemaan heitä. Sain asua viikonloput kotona vanhempieni luona ja arkipäivät hotelleissa. Ympäriltäni löytyi iso kasa välittäviä ja luotettavia ystäviä. Olin täysin vapaa. Ainoa velvollisuuteni oli työni, jota rakastin.  

Nyt olen 30-vuotias, edelleen lapseton sinkku, jolla ei ole mitään hajua mitä tekee isona. Kirjat olen saanut jo siirrettyä omaan kotiini, kylläkin postin meinasin vielä siirtää vanhemmilleni reissun ajaksi. Pakkasin jälleen kerran elämäni lihalaatikoihin ja sulloin omaisuuteni vintille. Otin ja lähdin unelmaduuneista, nähdäkseni maailmaa. Näyttäisi, että kamala ei enää riittäisi kuvaamaan tarpeeksi tilannettani. Järkyttävää! Elämäni ei vieläkään ole sitä, mitä moni meistä ehkä sen kuvitteli olevan 17-vuotiaana.

En aio selitellä sen enempää elämäntilannettani itselleni, enkä muille. Miksi ihmeessä tekisin niin? Enhän selittele veljenikään, jolla on 4 lasta ja omakotitalo, elämäntilannetta itselleni tai vaadi häneltä selityksiä. Monesti puhutaan, että yhteiskunta odottaa meiltä tiettyyn ikään mennessä tiettyjä asioita, punaista talo ja perunamaata. Pah! Itse ainakin vielä viisi vuotta sitten tuudittauduin tuohon selitykseen. Osoittamaan yhteiskuntaan. Kuvittelin olevani anarkisti yhteiskuntaa kohtaa olemalla sinkku ja lapseton, levoton sielu. Sitten tajusin jotain. Huomasin, selitteleväni asiaa ensisijaisesti itselleni, en kenellekään muulle. Tiedän, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että yhteiskunta odottaa meiltä tiettyjä asioita. Loppupeleissä kuitenkin itse päätämme, haluammeko alistua tuolle ajatukselle vai emme.

En elä tällaista elämää sen takia, että haluan olla anarkisti ja taistella yhteiskunnan normeja vastaan. Elämä on juuri sellaista, miksi olen sen halunnut tulevan. Toki kaikkiin asioihin en itse ole pystynyt vaikuttamaan, mutta koen, että se on osa elämää. Pienet säröt tai rosoisuus ovat iän myötä löytäneet paikkansa elämässäni.

Miltä nyt tuntuu olla 30-vuotias?

Tuskin yhtään sen erilaisemmalta kuin eilenkään, ollessani 29-vuotias. Se, mikä on muuttunut tai tulee muuttumaan, on muutoksien nopeus. Suurimmat kasvukivut ovat takanapäin. Monet asiat ovat koettu jo ensimmäistä kertaa, joten varmuus tuo tietynlaista tasapainoa arkeen. Turha hapuilu on jäänyt vähemmälle. Rauha, sen olen monen asian suhteen saavuttanut. Sisäinen rauha on ehdottomasti ollut vanhenemisen hienous ja paras puoli. Lempeys itseä kohtaan on asia, josta en edes tiennyt 10 vuotta sitten.

Asiat, jotka kuvittelin tekeväni tai saavuttamani tähän ikään mennessä, ovat joko muuttuneet moneen kertaan tai ne ovat muuttaneet muotoaan. Suurimman osan noista asioista olen kuitenkin toteuttanut, elänyt todeksi. Olen oppinut luopumaan monista asioista sekä unelmoimaan uusista jutuista, jotka tulevat aidosti minusta, eivätkä yhteiskunnasta. On ollut lohdullista huomata, kuinka elämä on mennyt eteenpäin siitä huolimatta, etten ole naimisissa, uraputkessa tai kolmen lapsen isä. Toki unelmoin noista asioista vielä, niiden aika vain on myöhemmin.

Vielä vuosia takaperin kelailin, millä muulla tavoin elämä olisi voinut kulkea tähän päivään, jos olisin tehnyt erilaisia valintoja. Tänä päivänä sille ei ole enää tarvetta. Ne asiat, jotka olisivat voineet mennä toisin, voivat tapahtua huomenna tai viiden vuoden päästä. On turhamaista sitoa tietyt asiat ikään tai tiettyihin virstanpylväisiin. ”Ennen kuin astun työelämään, haluan tehdä maailmanympärysmatkan.” ”Haluan ostaa asunnon, kun olen 25-vuotias.” ”Enää 40-vuotiaana en voi mennä ammattikouluun opiskelemaan uutta ammattia itselleni.” Miksi asioita ei voi tehdä silloin, kun ne tuntuvat oikeille tai niiden aika on oikea. Elämää voi elää juuri niin hassusti, omaperäisesti tai normaalisti kuin itse haluaa. Tärkeää on vain tietää, mitä haluaa ja miksi haluaa.

Elämä, se on niin kauniin keskeneräistä – ja tulee aina olemaan. Valmista siitä ei tule. Olen huojentunut, kun aikoinaan ymmärsin tämän. Toinen iso oppi, jonka sain entiseltä pomoltani, liittyy eteenpäin menemiseen. Tapahtui mitä tahansa, elämä menee aina eteenpäin. ”Jos yhtään Joonas huojentaa mieltä, niin poistuttuasi huoneesta, elämä jatkuu yhä huoneessa.” Elämä menee aina eteenpäin ja me sen mukana. Turha pelko siitä, että jämähtäisimme tai menisimme taaksepäin, on turhaa. Tuon sisäistäminen on vapauttanut kaistaa omassa ajattelussani. Tuonut lohtua ja uskoa, että asiat järjestyvät – aina.

Mitkä asiat muuttuvat, kun täyttää 30 vuotta?


Tähän on helppo vastata. On aika opetella kirjoittamaan kaiken maailman lomakkeisiin uudet numerot – 30.

Jaa tää juttu:

Kysy tai kommentoi. Jutellaan.

2 kommenttia:

Mere kirjoitti...

Tulin vaan sanomaan, että tämä oli hyvä! Itse sain ensimmäisen lapseni nuorena, koska halusin, ja on ollut tosi kurjaa huomata miten moni kuvittelee sen olleen tahatonta, koska hetki ei ollut tämän yhteiskunnan luoman ideaalin mukaan se parhain. Mä olen tosi onnellinen näin, enkä koe menettäneeni mitään - se on kai tärkeintä. Pelottavinta olisi jonain päivänä herätä ja tajuta eläneensä elämänsä jonkun toisen ihanteiden, sääntöjen ja ajatusten mukaan.

Myrsky kirjoitti...

JES!