image1

Suomisnäpin oma filosofi.

Hävisin! – Inspiration Blog Awards 2018


Voittoa lähdettiin hakemaan mutta kunto ei riittänyt loppuun asti. Aina ei voi voittaa, eikä se voitto, vaan se matka sekä hopee ei häpee ja mitä näitä nyt on. Näissä geimeissä ehkä edellä mainitut sanonnat pitävät aika hyvin paikkaansa. Olin ehdolla Inspiration Blog Awardseissa vuoden tarinankertojaksi. Te, lukijat ja seuraajat, olitte ehdottaneet meikää tuohon kategoriaan. En tiedä teistä, mutta meikön on vaikea kuvitella, miten joku on A) ensinnäkin nähnyt minut ehdokkaana sekä B) klikannut itsensä internettiin ja ehdottanut minua. Ihan oikeasta, nöyrä kiitos.

Perkeleen Asikaine (<3) vei voiton nenän edestä. Tamperelaisille tulisi olla omat kisansa. Heh, vilpittömän epärehelliset onnittelut Asikaiselle! 

Jokaiseen ehdokkuuteen, voittoon ja tappioon liittyy aina tarina. Niin tähänkin.


Olen viisi lapsisen perheen toiseksi nuorin Pesonen. 2-vuoden ikäisenä vanhempani veivät minut neuvolaan, kun en vieläkään osannut puhua. Hyvinkin nopeasti kävi ilmi, ettei minussa ollut mitään ”vialla”. En vain ollut saanut suun vuoroa, kun sisarukseni vastailivat aina puolestani. Äitini sanoja mukaillen ”neuvolaan vieminen oli suurin virheeni kasvattajana”, sillä tästä alkoi loputon sanatulva, jolle ei näy loppua.

Ensimmäisellä luokalla Äitini joutui tulemaan kouluun kanssani, jotta voisimme yhdessä opetella kuuntelemista ja hiljaa olemista. Opettajan mukaan juttua olisi riittänyt suuremmankin romaanin kirjoittamiseen. En tiedä teistä, mutta ehkä ”nolointa” ikinä oli syödä kouluruokaa yhdessä Äidin kanssa täpötäydessä ruokalassa. Nice! 

Samat ”käytösongelmat” jatkuivat vielä lukiossakin. Muistan lentäneeni matikan tunnilta ulos viimeisellä vuosikurssilla. Syy: liian paljon puhetta tyhjästä. Kaikki nämä uloslennot ovat aina tapahtuneet hyvässä hengessä. Jopa lukion matikan opettaja tuli erikseen kysymään tunnin jälkeen, enhän vain pahastunut. Muistan miettineeni monesti, mikä minussa on ”vialla” kun en osannut olla hiljaa paikallaan 45 minuuttia.


Armeijassa sentään ymmärsin, että mitä vähemmän ääntä ja huomiota, sitä helpommalla pääsi. Aloitettuani ammattikorkeakoulun Jyväskylän Tiimiakatemialla, tajusin ensimmäistä kertaa, mistä tässä kaikessa oli oikein kyse. Perinteinen kouluympäristö tuollaisenaan ei vain sopinut parhaalla mahdollisella tavalla minulle. Tiimiakatemialla sain mikrofonin käteeni ja oman areenan, jossa esiintyä. Sen seurauksena aloinkin hyvin nopeasti juontamaan erilaisia tapahtumia.

Valmistuttuani ammattikorkeakoulusta, kiersin toista sataa koulua kertomassa oman ammatillisen tarinani sekä rohkaisemassa nuoria löytämään sen oman näköisen polkunsa. Tämän lisäksi valmensin suomalaisia yrityksiä kohti inhimillisempää työelämää. Arkeni koostui pitkälti mikrofonin varressa Suomea kierrellen. Näinä aikoina kirjoitin myös sähköpostin allekirjoitukseen ”seikkailija, supermies, tarinankertoja”.





Sitten tuli sosiaalinen media ja Snapchat. Oli aika siirtyä internet-aikakauteen. Snäppi oli kuin oma TV-kanava, jonka tuottaja, käsikirjoittaja, kuvaaja, ohjaaja ja juontaja olin. Sain kauan unelmoidun oman ”TV-ohjelman”, jossa pääsin toteuttamaan itseäni ja kertomaan tarinoita, joita olin jo vuosikymmenten ajan sepustanut.

Se, että sain ehdokkuuden Inspiration Blog Awardseihin juuri tuohon kategoriaan, oli jo voitto itsessään. Minut oli nähty tarinankertojana. Jokainen meistä tietää, kuinka tärkeää on saada tunnustusta. Vuosien työ, ja en suinkaan tarkoita ainoastaan työtäni somessa, oli tuottanut tulosta. Askel askeleelta olin tullut lähemmäksi tavoitettani. Sitä on tullut monesti kyseenalaistettua itseään, olenko mukamas tarinankertoja. Poistin jopa hetkeksi Twitterin profiilikuvailustani tarinankertoja tittelin, kunnes tajusin, että jos en itse näe itseäni tarinankertojana, miten ihmeessä joku muu voi nähdä? 

Joskus kannattaa uskoa sokeasti itseensä ja omaan tekemiseensä. Toisinaan taas kannattaa lukea Asikaisen tarinoita.


PS. Kuvat otettu tosissaan. Kuvaaja Eeva Muttonen Photoshoot. Oodi @Ukkelikeisteri'lle.

Edit: Blogin kirjoittaminen itsessään ei ole mikään kilpailu. Kirjoitan sitä lähinnä itselleni, en sitä varten, että saisin huomiota tai tunnustusta ajatuksilleni. Tästä kirjoituksesta voi saada väärän kuvan motiiveistani. Pahoittelut siitä. Pilke silmäkulmassa ja räkä poskellahan tätä kirjoitetaan. (16.4.2018)

Jaa tää juttu:

Kysy tai kommentoi. Jutellaan.

3 kommenttia:

Asikaine kirjoitti...

Haha, kiitos onnitteluista ja hyvästä kilpakumppanuudesta. Me täällä Nekalassa olemme otettuja, vaikke emme sipsipussin äärestä paikalle päässeetkään! <3 Älä vaan ikinä ota pois sitä tarinankertoja-titteliä miltään tililtäsi, olet ihan huippu ja kirjoitat koskettavasti ja avoimesti. olet SINÄ!

Ja jos ikinä mikään sivuun mennyt pysti harmittaa, niin itse olen päässyt vastaavista gaalatappioista eteenpäin tämän menttorini videon avulla:

https://www.youtube.com/watch?v=wYsh-IHtisI

Cami - Fun, Fitness and Fashion kirjoitti...

Mä hävisin myös, joten pienet sille :) Itse jatkan tästä hyvällä energialla eteenpäin, kuten vuoden energisin-ehdokkaana kuuluukin!

https://nouw.com/funfitfash

Joonas kirjoitti...

Hahahah kiitos mentorivideosta, merkkasin sen kirjamerkkeihin. Laitan hyvän kiertämään. Hahah! Hei kiitti paljon myöskin noista sanoista. Otan talteen nekin. <3 Toivottavasti päästään törmäilemään taas piakkoin. puspus

Cami: pienet ja suuret meille myös! Etiäpäin vaan hyvillä mielin. :)