image1

Suomisnäpin oma filosofi.

Missä menee miehisyyden raja?


Kirjoitin aikaisemmin täällä blogin puolella itselleni tärkeästi aiheesta, Mikä tekee miehestä miehen, joka on edelleen yksi luetuimmista jutuistani. Se aiheutti paljon keskustelua, niin omissa kanavissani kuin muidenkin, esimerkiksi Mikon ja Artun. Kiitos siitä teille kaikille! Ajattelin jatkaa aiheesta, sillä Pride-viikko on huipennusta vaille purkissa tältä vuoden, sekä kävin mielenkiintoisen keskustelun aiheesta aikaisemmin viime viikolla uuden ystäväni kanssa. 

Kesä on juhlien aikaa, etenkin kun jengi uiskentelee ahkerasti avioliiton onnelliseen satamaan juuri kesäaikaan. Johtuen ehkäpä lämpimistä järvivesistä ja aurinkoisista keleistä. Kesä on rakkauden juhla-aikaa. Aikaa, jolloin moni pääsee todistamaan sukulaisensa, parhaan ystävänsä, työkaverinsa rakkautta. Itsekin pääsen tänä kesänä todistamaan yhtä onnellista hääpäivää. Ehkä jonain päivänä vietän omaani. Ajatus omasta hääpäivästä on toki aika kaukainen asia, mutta onhan siitä unelmoitu ainakin 25-vuotta. Itselleni hääpäivä on enempi rakkauden juhlaa ystävien ympäröimänä. Ei siihen varmaankaan liittyisi mitään sen suurempaa merkitystä tai symboliikkaa. 






Yksi asia kuitenkin hääseremoniassa ihmetyttää: morsiusneitona ja bestmanina oleminen. Kyseisiin rooleihin yleisimmin valitaan läheisimmät ystävät. Ihmiset, joiden rinnalla on jaettu ja koettu paljon. Aloin miettiä omia ystäviäni. Ihmisiä, joiden ympäröimänä haluaisin olla, kun sanon tahdon. Onko niin, että sulhasella on bestmanit ja morsiamella neidot vierellään. Entä jos se elämän tärkein ystävä onkin vastakkaista sukupuolta? Valitsenko jonkun toisen, joka sopii tuohon rooliin, muottiin? Tai enkö itse pääse ystäväni rinnalle, hänen sanoessaan tahdon huntu päässään. Tulisiko minun pukea leninki ylleni ja olla yksi neidoista vai voiko morsiammella olla bestaman? Vuosi 2018 ja kelaan tällaisia asioita? Miksi?

Miksi sukupuoli on niin tärkeässä roolissa?

Ymmärrän, kun urheilussa kilpaillaan maailman nopeimman miehen tai naisen tittelistä. Ymmärrän sen, kun mietitään kumpi sukupuoli kantaa 9 kuukautta lasta kehossaan ennen syntymää. Montaa muuta kohtaa en kuitenkaan ymmärrä, kun eritellään naisten ja miesten jutut. Ymmärrän osittain, miksi sukupuolirooleihin on aikoinaan päädytty. Kai se on ollut lajimme kehittymisen ja selviytymisen kannalta tärkeää, että miehet ovat vahvempina yksilöinä olleet saalistajia ja turvan luojia, kun taas naiset pitivät huolen perheestä. Ampukaan nilkkaan, jos olen väärässä, tämä on vain arvailua ja ajatuksien palasia joistakin keittiöevoluutioteorioista. Tämän tyyppinen jaottelu oli relevanttia vuosituhansia sitten, kun lajimme eli vielä savannilla. Nyt kuitenkin elämme modernissa hyvinvointivaltiossa, jossa naisen ja miehen tasa-arvo on viety pisimmille maailmassa. 


Onko sukupuolirooleissa sitten enempi kyse samaistumisesta, yhteisen kosketuspinnan löytämisestä? Menkkakeskusteluja on varmasti vaikea käydä miesten kanssa, kun samaistumispintaa ei ole. Toki niitäkin keskusteluita tulee käydä sukupuoleista riippumatta. Väitän kylläkin, etten tule koskaan täysin ymmärtämään, mistä menkoista on loppupeleissä kyse tai miltä ne tuntuvat. Koemmeko useimmiten enemmän yhtä saman sukupuolen kanssa, jolloin hakeudumme tekemään samoja asioita saman sukupuolen kanssa? Jolloin Pavlovin koirien lailla toistamme asioita, joita olemme tottuneet tekemään, koska niin on aina tehty ja siitä on palkittu. Jatkettu ”isältä pojalle” -perintöä. Ehkä tai ehkä ei? Pelkkää spekulointia ja ajatuksiahan nämä vain ovat. 

Mites sitten selittäminen. Onko kyse enempi sittenkin siitä? Itse joudun ainakin jatkuvasti selittämään niin itselleni, mutta ennen kaikkea ympärillä olevilleni valintojani ja tekemisiäni. Kynsien lakkaaminen, tulevan morsiamen polttareihin osallistuminen, rautakaupassa käyminen, kukkaseppeleen mallaaminen päähäni sekä suosikkini, ”Joonas ja tytöt”. Minulle ei ole ongelma olla ainoa mies tilassa, joten älä tee siitä ongelmaa minulle. Ymmärrän toki syyn selittämiselle. Ymmärrän, kuinka tärkeää meidän on lokeroida asioita mielessämme, jotta pääsemme ajattelussa eteenpäin. Saamme jonkunlaisen tarinan kerrottua itsellemme, jottei mielemme tarvitse sietää epätietoisuutta. Mielemme kun ei taida tyytyä tyhjiin vastauksiin (diagnoosin antoi Suomen epävirallisin keittiöevoluutioteoreetikko). 







Ymmärrän, kuinka tärkeää on auttaa vastaanottajaa oivaltamaan, että erilaisuus toiselle, voi olla normaalia. Ymmärrän kapean ajattelumme sukupuolittuneista asioista ja rooleista. Tiedostan, ettei sukupuolet ole oleellisessa osassa elämäämme, jos emme anna niiden määrittää arkeamme. Ymmärrän, että niiden olemassaolo toki helpottaa ajatusvirtaamme. Tiedostan, ettei moni tarkoita pahaa, kun puhuu sukupuolittuneisesti. Teen itsekin sitä, useimmiten huomaamatta. Tiedostan, kuinka tärkeää on nostaa epäkohtia esiin, siitä huolimatta, että ihmisiä saattaa turhauttaa pilkun nussiminen ja jokaiseen juolukan tai puolukan varteen tarttuminen. En suvaitse tuomitsemista ja osoittelua. Huudankin ääneen: keskustellaan näistä asioista ja opitaan yhdessä.

En edelleenkään tiedä ovatko sukupuolet tärkeässä roolissa vai ei. En edes tiedä, onko kysymys tuollaisenaan relevantti. Ehkä tärkeämpää on saada ajatus liikkeelle ja haastaa omaa ajattelua.

Tänään on Pride-viikon huipennus. Pride-kulkue on itselleni hyvä hetki tarkastella omia mielenmallejani sekä ennakkoluulojani. Kulkue on täynnä erilaisuutta, väriä, vapaustaistelijoita ja mielenosoittajia, ihmisiä, jotka antavat äänen niille, joilla siihen ei ole mahdollisuutta, persoonia ja ennen kaikkea ihmisiä, rohkeutta, inhimillisyyttä ja pelkoa, sekä aitoutta. Aitoutta ja uskallusta astua oman kuorensa ulkopuolelle ja näyttää maailmalle se ilo, joka kuuluu jokaiselle meistä, sekä huutaa maailmalle tahto ja toivo yhdenvertaisesta maailmasta.



Joka vuosi katsoessani kulkuetta, huomaan kuinka rajoittunut olen omien mielenmallieni kanssa. Yllätyn, kuinka joudun käymään samoja kysymyksiä läpi, mitä minulle esitetään liittyen miehisyyteen. Ja kelatkaa, kyse on vain pinnasta, jonka näen katsoessani ohimeneviä ihmisiä, mielenosoittajia. Toki Pride-kulkue ei ole ainoa laatuaan, jolloin käyn näitä samoja ajatuksia läpi. Tyypit, jotka rohkeasti kävelevät yhdenvertaisuuden ja erilaisuuden puolesta, tekevät järjen suurta palvelusta kaikille meille. Nostavat esille epäkohtia, mutta ennen kaikkea haastavat ja laajentavat opittuja malleja, joita meillä on liittyen sukupuolirooleihin ja -muotteihin. Kiitos teille!

Miehisyyden muotilla on rajansa. Hahmotan ainakin omani. Hahmotan myös ne rajat, jotka olin piirtänyt sille kymmen vuotta sitten. Se missä miehisyyden raja kulkee kymmenen vuoden päästä, on vaikea sanoa. Sen tiedän, että rajat sen kuin laajenevat vain. Ehkä silloin minun ei tarvitse enää selitellä lakattuja varpaankynsiäni ja pystyn seisomaan morsiuspoikana ystäväni vierellä, hänen tunnustaessaan rakkautensa maailmalle.


Kiitos kynsistudio Zenailsin Lindalle oivaltavista keskusteluista ihmisyydestä ja rajoitteistamme.  Ja ennen kaikkea kiitos näistä kreiseistä Minx -kalvolla päällysteisistä varpaankynsistä, jotka sain lahjaksi sinulta. Olkoon tämä oma pieni vallankumoukseni sukupuolirooleja vastaan.

Ps. Soisin Priden olevan ympärivuotinen mielentila ja muistutus tasa-arvosta ja sen eteen tehtävästä jokapäiväisestä työstä kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Jaa tää juttu:

Kysy tai kommentoi. Jutellaan.

5 kommenttia:

eluhai kirjoitti...

Oon miettinyt ihan tuota samaa: miksi polttareiden, vauvakutsujen ja varpajaisten väki (yleensä) rajoittuu sukupuolen mukaan. Ylpeänä voisin olla miespuolisen kaverini bestwoman. Olisin sitä muutenkin mielummin kuin kaaso, vaikka olisinkin morsiamen tukena. Oot varmasti oikeassa, että miesten on vaikea samaistua menkkakeskusteluihin, mutta ei useat naisetkaan ole kokeneet menkkakipuja eivätkä osaa samaistua niihin. Miestenkin fysiologiassa on varmasti jotain sellaista, mihin me ei-miehet ei pystytä samaistumaan. Hyvää ja tärkeää pohdintaa jälleen!

Anonyymi kirjoitti...

olen ollut useammissa häissä joissa on ollut sulhasella kaaso ja morsiamella bestman. Hiljalleen ollaan pääsemässä näistä sukupuolirajoitteista eroon. On ollut mahtavaa päästä sellaisen kaveriporukan osaksi, jossa ei roikuta sukupuolirooleissa vaan sut nähdään ensisijaisesti persoonana. En pysty sanoin kuvailemaan sitä helpotusta kun ekassa illanvietossa ei tarvinnut jutella tyttöjen juttuja, eivätkä miehet etsineet yhteistä säveltä puhumalla jääkiekosta, autoista tai futiksesta. Se fiilis kun voit vihdoin rentoutua, ja voit vaan olla oma itsesi. Mä toivon että näen sukupuoliroolien katoamisen historiaan, koska omalla kohdalla ne on luonut vain turhia paineita ja pahaa mieltä siitä kun en oikein ole yksi tytöistä.

Joonas kirjoitti...

Hei kiitos kommenteista. :)

Ja siis mahtavaa, että on ollut jo häitä, joissa oletetut roolit on laitettu uusiksi. Odotan kyllä että pääsen ite kanssa kokemaan tollaiset häät. Askel kerrallaan.

Stella Gunnarsen kirjoitti...

Terve Joonas!! Oot mulle esikuva. Oon itse vasta 13-vuotias tyttönen ja oon itekkin normeista eroava tyyppi. Oon kokenu aina viihtyväni enempi poikien seurassa. Joten oon "yks jätkistä". Tykkään silti käyttää enimmäkseen mekkoja ja todella erikoisia vaatteita. Mua ei kiinnosta yhtään jutella meikeistä tai muista "tyttöjen jutuista". Tulevaisuudessa mielelläni olisin häissä bestwomanina vastakkaisen sukupuolen edustajalle! Onneks löysin joskus kauan sitten sun Youtube-kanavan.

Joonas kirjoitti...

Moikka Stella

Aivan mahtava kommentti ja ajatuksien virta sulta. Jatka samalla tiellä, jos se tuntuu susta hyvälle ja oikealle. Jatka myös normien kyseenalaistamista. :)