image1

Suomisnäpin oma filosofi.

Mitä jos minua ei huomatakaan?


"Hän on verkon toisella puolen. Päätä pidempänä kuin me muut. Pelin päätyttyä, jaamme yhteisen pukuhuoneen heidän kanssaan. Joukkueemme heittelevät ivallisia vitsejä puolin ja toisin. Osa vastustajan pelaajista on kova äänisiä. Yritän jäädä taka-alalle. Sitten hän tulee esittelemään itsensä. Vaihdamme lankapuhelinnumeromme. Mietin, miksi ihmeessä hän soittaisi minulle. Menee viikko ja puhelin soi."

”Hän kävelee täpötäyden bussin käytävää eteenpäin. Tiedän, ettei bussin takaosassa ole kuin muutama vapaa paikka ja yksi on minun vieressäni. Tunnen hänet, hän tuskin muistaa minua ja miksi ihmeessä muistaisi, onhan hän aikuinen ja tunnettu kylällä ja minä nuori lukiolainen. Hän pysähtyy kohdallani. ”Onko tässä vapaa paikka?””

”Sanon hänelle, että minun on pakko mennä ulos. Hän seuraa minua ja kysyy, miksi halusin mennä ulos. Päästän ilmat pihalle eli pieraisen näyttävästi. Enempää ei tarvinnut selitellä.”

”Tiedän hänet somesta. Hänellä on iso kasa seuraajia. Olisi upeaa tutustua hänen kaltaiseen tyyppiin, mutten löydä syytä sille, että hän haluaisi tutustua minuun. Olemme samoissa juhlissa. Hän tulee kohti minua ja esittäytyy. Hän esittäytyy minulle.”

”Pullia, tietysti vien niitä työhaastatteluun. Ojennan pullapussin hänelle ja sanon, ”keitähän kahveet nuori mies”. Menee pari viikkoa ja hän pyytää käymään toimistolla uudestaan. Pullat tekivät tehtävänsä.”

"Apua, hän on jalkakäytävän toisella puolen. Mitä sanon hänelle kun törmäämme keskivaiheella. Mieti Joonas jotain, jotain mitä sanoa. Ihan mitä vaan. Sitten kohtaamme. Hän hymyilee minulle. Vaihdamme muutaman sanan ja hän sanoo, nähdään ensi viikolla taas."



Tässä on vain pieni osa niistä tarinoista, jolloin ystävyys on alkanut, ja jotka ovat jatkuneet vuosien ajan tähän päivään asti. Juhlistin viime viikonloppuna 30-vuotissyntymäpäiviäni, jotka kylläkin olivat jo maaliskuussa, ollessani reissun päällä Uudessa-Seelannissa. Päätin, että järjestän oikein kunnon juhlat, sillä en ole juhlinut syntymäpäiviäni sitten… Kymmeneen vuoteen. Muutenkaan en ole ollut villillä bailaustuulella aikoihin, vaan alkanut hölläilemään viikonloppuiltoina, jotta on jaksanut painaa viikot duunissa ja treeneissä. 

Syntymäpäiviäni suunnitellessa, pohdin ääneen ystävilleni, että entä jos sinne ei tulekkaan ketään. Olen nimittäin kerran järjestänyt juhlat, jonne saapui vain yksi ihminen. YKSI IHMINEN. Tietyllä tapaa tuo tapahtuma on kaivertunut mieleeni ja paikoitellen sitä kokee vieläkin yksinäisyyden hetkiä. Hetkiä, jolloin ulkopuolisuudentunne valtaa mielen ja sitä pelkää hylätyksi tulemista. Aika inhimillisiä tunteita, varmastikin. Vaikkakin tiedän hyvin, että ympärilläni on paljon ystäviä, jotka välittävät minusta, en silti voi olla sivuuttamatta yksinäisyydentunnetta, joka silloin tällöin käy luonani. 




*
*
Pelkokerrointani nosti myös päätös järjestää juhlat kotipaikkakunnallani Korpilahdella. Miten ihmeessä ihmiset jaksaisivat tulla sinne asti? Niin, miten ihmeessä te kaikki jaksoitte tulla? En olisi ikipäivänä uskonut, että yli 50 tyyppiä saapuisi syntymäpäivilleni Keski-Suomeen, Suomen henkiseen pääkaupunkiin Korpilahdelle. Vain kourallinen vieraista tuli alle puolen tunnin ajomatkan päästä, loput ympäri Suomea ja yksi jopa Baskimaasta asti. 

Näin juhlien jälkeen pohdin niitä hetkiä, jolloin olen tutustunut näihin tyyppeihin. Mitä jos nämä ihmiset eivät olisikaan huomanneet minua? Entä jos hän olisi valinnut toisen penkkirivin bussista tai en olisi saanut sitä työpaikkaa. Mitä jos en olisi tyhjentänyt peräreikääni antaamuksella tai emme olisi kohdanneet liikennevaloissa.

Sitä väistämättä miettii, kuinka olisikaan käynyt noille alun tarinoille. Ystävyys kun on aina kahden kauppaa. Jossittelulle en kuitenkaan anna sijaa, mutta viikonloppu oli hyvä muistutus siitä, kuinka onnekas sitä onkaan, kun on tullut nähdyksi. 







Osan paikallaolleiden kanssa emme ole olleet aktiivisesti yhteyksissä hetkiin. Uskon, ettei se haittaa tai paina mieltämme. Toki sitä olisi mahtavaa viettää jokaisen kanssa enempi aikaa, mutta realiteetit ja valinnat ovat tuoneet meidät tähän pisteeseen. Itse koen, että juuri näiden ystävien kanssa sitä on vuosien saatossa muodostunut vahva luottamus. Tunne siitä, että toinen on. On siis olemassa ja seisoo vierelläni, kun sille on tarve. Luottamuksen ansiosta suhde kestää ne hiljaisetkin hetket. Juuri ne hetket, kun ei joka viikko tai vuosi vaihdeta kuulumisia. Mutta ollaan jo sen verran jaettu yhteistä elämää, että ollaan saatu muodostettua silta toistemme luo ajasta ja paikasta riippumatta. Pystytään palaamaan toistemme luo, vaikka viime kerrasta olisi vierähtänyt jo tovi. Sitä on ystävyys parhaimmillaan.

Naurattaa vieläkin se tarinoiden määrä, jonka pystyi kuulemaan synttäreilläni. Paikalla oli niin monesta eri elämänvaiheesta ihmisiä. Ystävien kirjo on asia, josta olen ylpeä. Erilaisuus, se on rikkaus, joka on muovanut minua ja jättänyt jäljen.

Jos jotain oikein paljon toivon tulevaisuudelta, on se tarinat. Niitä toivon tulevan lisää ja paljon.

*
Loppuun vielä eläköön huuto ystävyydelle. Eläköön!

Kuvat: Kaisu Jouppi (*-merkattuja lukuunottamatta)

Jaa tää juttu:

Kysy tai kommentoi. Jutellaan.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tää oli tosi ajatuksia herättävä postaus. Mä oon nimittäin yksi niistä, joita ei huomata. Oon sosiaalinen tyyppi, töissä ja vapaa-ajallakin tuun tosi hyvin juttuun puolituttujen ja tuntemattomien ihmisten kanssa jne, ihan kelpo kansalainen siis. Oon aina ollut rauhallinen mutta en mitenkään syrjäytyvä tai erityisen hiljanen. Oon kans reissannu suht paljon maailmalla yksin, ja siellähän tutustuu uusiin ihmisiin kokoajan. Jostain syystä niillä kyseisillä ihmisillä vaan ei oo kiinnostusta ylläpitää niitä ystävyyssuhteita. En kouluaikoinakaan päässy mihinkään porukkaan sisään vaikka vietinkin aikaa monien kanssa. Oon miettiny tätä asiaa ja syy-seuraus -suhteita niin monista eri näkökulmista, mutta en oo päässyt mihinkään lopputulokseen. Mulla on parhaan ystäväni lisäksi äärettömän lojaali ja ihana poikaystävä, ja usein kysyn iteltäni että mitä he minussa näki mitä muut ei näe? Olen reilu parikymppinen, eikä mulla oikeestaan oo muita läheisiä ihmisiä mun elämässä. Onhan se raskasta, kun on paljon vaan sellasii hyvän päivän tuttuja joilla on jokaisella ne omat ystävät, eikä niiltä kiireiltään aikaa nähdä. Tuntuu, että vaikka itse tekisin kaiken voitavan, niin asia ei muutu, ystävyys kun pitäisi olla molemminpuoleista. Enkä myöskään halua muuttaa sitä mitä ite aidosti olen, ja samalla koen syyllisyyttä näistä asioista vaikka mulla on em. kaksi ihanaa ja tärkeää ihmistä mun vierellä. Nää asiat on niin ristiriitasii. Jokatapauksessa tästä sun postauksesta huokuu se, miten paljon sä arvostat sun ystäviä, ihan jokaista niistä. Ja niin sen pitääkin olla. Kiva ollut seurailla sun blogia :).

Joonas kirjoitti...

Hei dänks kun jaoit sun ajatuksia tästä! Joo siis juteltiin kerran mun kaverin kanssa ystävyyksien eri tasoista tai siitä miten erilaisia ystävyyssuhteet ovat: toiset tosi pinnallisia, toiset syvällisiä, toisten kanssa juodaan oluet, toisten kanssa nähdään vaan töissä. Tosi moneen lähtöön on erilaisia suhteita. Sit mietittiin et onko olemassa jotain määrää tai suhdetta miten noita erilaisia ystävyyssuhteita tulis olla. Ei varmaankaan oo yhtä vastausta. Ehk tärkeintä, että on ainakin se yksi ihminen, jolle voi kertoa ehkä ne tärkeimmät asiat ja jakaa ne lämpimimmät hetket sekä itkeä yhdessä jos siltä tuntuu.

Itselle ehkä tärkeintä on aina ollut omana itsenäni pysyminen. Nuorempana päätin olla etten muutu muiden mukana ja se kirpas kun joutu menettämään todella monta ystävää sen takia. Toki nykyään moikataan mutta sillon jaettiin paljon yhteistä aikaa ja muistoja. Oon tosi tyytyväinen et pidin kiinni itselleni tärkeästä asiasta enkä antanut ympäristön vaikuttaa siihen.

Kiva kun oot messissä täällä blogissa!