Pippelit esiin – Onko koolla väliä?
BLOGI ON MUUTTANUT OSOITTEESEEN PESOJOONAS.FI. Jutun pääset myös lukemaan tästä.
Kikkeli, meisseli, pippeli, kyrpä, muna, makkara, letku, penis, lerssi, fallos, sauva, keppi, mulkku, nautintonakki, jortikka, dikki, mela, lihamakkara, siitin, tatti, katkarapu, jorma, jöpöttäjä, prinssinakki, kulli ja sukukalleus. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Kikkeli, meisseli, pippeli, kyrpä, muna, makkara, letku, penis, lerssi, fallos, sauva, keppi, mulkku, nautintonakki, jortikka, dikki, mela, lihamakkara, siitin, tatti, katkarapu, jorma, jöpöttäjä, prinssinakki, kulli ja sukukalleus. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Noh, olisiko teillä hetki aikaa puhua pippeleistä?
Osa saattaa tulkita lukiessaan, että päätin kirjoittaa tästä aiheesta siksi, että olen katkera ja minulla on pieni muna, mutta ei. Kirjoitan tästä siksi, että esimerkiksi Poikien puhelimen yksi eniten kysytyimmistä kysymyksistä liittyy penikseen ja sen kokoon. Monien mielestä leimaantumisen riski on kuitenkin huomattavasti isompi kuin oma penis, joten kysymykset saa kysyä anonyymisti väestöliiton tarjoamassa palvelussa. Mutta onko tosiaan niin, että peniksistä ei voi puhua ilman leimaantumista, normaalisti kuten vaikka niska-hartiaseudun jumeista, vai mistä moinen ryöppy puhelinlangoille oikein voi johtua?
Kävin ”Mitä mietit Ronja Salmi” -ohjelman kuvauksissa (jonka toinen tuotantokausi tulee keväällä!), jossa oli puhetta peniksestä. Viime kaudella Ronja otti puheenaiheeksi vaginan, joten tasa-arvon nimissä nyt oli vuorossa puhetta anakondasta eli kyrvästä.
Ikuisuuskysymyshän kuuluu näin: onko koolla väliä? Mielestäni on, jos sitä kerran pitää kysyä. Kysymys itsessään sisältää vastauksen. Ei kai koolla olisi väliä, jos tuota kysymystä ei kysyttäisi.
Miksi tuon pikku veijarin muut ominaisuudet eivät herätä niin suurta kiinnostusta, kuin koko?
Suuret puheet, pienet teot
Varsinkin omassa teini-iässä, kun kehossa alkoivat isot muutokset, astui välituntikeskusteluihin seksi, kulli ja pimpero. Hormonien hyrrätessä, murrosiän pauhatessa ja karvoituksen vallatessa vartaloani, alkoi uudenlainen tutustuminen omaan kehooni.
Nuorempana tuntui, että koolla ihan todella oli väliä. Epävarmuus omasta kehosta ja mielikuvat, joita suuret puheet ja porno loivat, olivat jotain aivan muuta kuin mitä peilistä heijastui. Jossain vaiheessa sitä kasvoi hitusen ulos noista mielikuvista ja alkoi olla enemmän sujut oman kehonsa kanssa - ja oppi myös ymmärtämään, mistä kehoon liittyvät paineet tulivat. Tämän lisäksi uskalsin alkaa kyseenalaistaa tietokoneen ruudulta verkkokalvoilleni heijastuvia kuvia. Sitä niin helposti hämääntyy, mikä on totta ja aitoa, ja mikä on viihdeteollisuuden ja markkinointikoneiston luomaa kuvastoa ja ihanteita.
Todellisuudessa koolla ei pitäisi olla mitään väliä, tämän varmasti moni pystyy allekirjoittamaan. Koolla voi olla väliä silloin, kun kyse on fantasioista tai haluaa täyttää tietynlaisia haluja. Pornoteollisuudessa isosta koosta voi olla etua, niin kuin vaikka mallimaailmassa tietynlaisesta luustosta. Parisuhteessa koolla ei tulisi olla väliä. Onhan kyse kuitenkin ihmissuhteesta, eikä suhteesta kehonosaan. En halua vähätellä seksin osuutta parisuhteessa, vaan enemminkin kyseenalaistaa vanupuikon merkitystä siinä.
Monikäyttöinen meisseli
Seksin fyysinen akti koetaan monesti kulttuurissamme hyvin suppeasti ja yhdyntäkeskeisesti. Kikkeliä sisään ja ulos vain. Yksi yleisimpiä kuvakulmia pornossa miehistä on lantion seutu. Ei suinkaan kasvonpiirteet, käsivarret tai vaikka ihan koko vartalo, vaan keskiössä on se HK:n sininen lenkki. Naisia taas kuvataan kokonaisvaltaisemmin. Muna tuntuu olevan myös pornon ulkopuolella ihan kaikki kaikessa. Ostetaanhan sille jopa jatkettakin autokaupoilta ja Aasian marketeissa pullonavaajatkin ovat kyrvän muotoisia. Kylläkin joissain aasialaisissa kulttuureissa penissymbolilla on merkityksensä. Sen uskotaan tuovan hyvää onnea.
Sitten on ne tarinat löysistä munista. Nauretaan ringissä, miten jollain ei seisonut kolmelta aamuyöllä baari-illan jälkeen, kun oli saanut roudattua kotiinsa aarteen tanssilattialta. Harvemmin keskusteluissa puhutaan niistä kerroista, kun Prinssi Albert ei ihan selvinpäin noussut ylväästi kohti taivasta. Niistä kerroista, kun jännitti niin perkeleesti olla toisen ihmisen edessä täysin alasti, ilman minkäänlaista suojaa tai turvaa. Niistä kerroista, kun suorituspaineet ottivat yliotteen. Siis niistä tavallisista seksikerroista, kun ei vaan saatana seisonut. Jokainen meistä varmasti tietää mistä puhun, mutta niistä ei vaan puhuta ääneen.
Miksei? Johtuuko puhumattomuus heikkoudesta? Häpeän tunteesta? Onhan tuolla munakoisolla ainoastaan vain yksi funktio aktissa: olla 60 minuutin ajan pornoleffan tavoin vahvana ja jykevänä valmiina taistoon. Tuntuu, että unohdamme biologian ja mielen yhteyden kehoon täysin. Tosin biologiasta en osaa kertoa enempää, kuin sen, että jos veri ei kierrä niin veri ei kierrä.
Annetaan jokaisen pippelin heilua omalla tavallaan
Turhat epävarmuudet ja suorituspaineet olisivat olleet helpommin käsiteltävissä olevia aiheita nuorena, jos niistä olisi puhuttu enemmän. Eikä pelkästään nuorena. Puhuin vasta reiluna kaksikymppisenä ensimmäisen kerran seksikumppanini kanssa suorituspaineiden aiheuttamasta lörpähdyksestä alakerrassani. Siihen asti olin ollut siinä uskossa, että kyllähän kaikilla nyt seisoo, aina. Ja ei muuten seiso.
Se, millaista kuvastoa ja puhetta luomme kohtuporastamme, muovaa käsitystämme myöskin peniksestämme. Sankaritarinoiden lisäksi kaipaisin keskusteluun niitä tavallisia tarinoita peniksestä, sen käyttöliittymästä ja tunteista. Siitä, että peniksiä on erilaisia, muotoisia ja kokoisia. Se toimii omalla uniikilla tavallaan ja se on vain yksi ruumiinosa, jonka ei pitäisi määritellä sinua sen enempää. Näitä ajatuksia olisin itse toivonut välituntikeskusteluihin.
Kuvat Arttu Mustonen
Pakettimatkalla Seychelleillä - Täydellinen ratkaisu akkujen lataamiseen
Yhteistyössä Tjäreborg & Turkish Airlines
Muistan, kuinka olen vältellyt pakettimatkoja pitkään. Olen joskus tokaissut niiden olevan turhin tapa matkustaa ja nähdä maailmaa. Ihmettelin monesti, miksi äitini haluaa matkustaa kaksi kertaa vuodessa Malagan niemimaalle samaan kohteeseen, samaan hotelliin. Ennakkoluuloni pakettimatkoja kohtaan ovat voimakkaita, johtuen varmastikin ”true backpacker”-taustastani ja ihanteestani matkustaa ns. autenttisesti, jolloin pääsee näkemään sitä kuuluisaa ”oikeaa elämää”. Seikkailla ja vältellä valtavirtaa. Olla sukupolvelleni tyypilliseen tapaan uniikki lumihiutale. Vältellä viimeiseen asti turistileimaa, joka kylläkin lyödään, halusin tai en, passin lisäksi ohimolleni, matkustin sitten Tallinaan tai Galapakossaarille.
Olin kuitenkin jo muutaman vuoden ajan haaveillut, toisinaan salaa ja toisinaan ääneen, vanhasta kunnon etelän lomasta, pakettimatkasta. Matkasta, jossa bussi noutaa minut lentokentältä hotellille, ja jonka jälkeen kaikki elämiseen välttämättömät asiat, hoidetaan puolestani kuin Manulle illallinen. Ainoana toiveena vain, että hotellista löytyy kaikki tarvittava täydelliseen lomaan, eli aurinkotuoli ja uima-allas.
Kun Tjäreborg tarjosi mahdollisuutta lähteä Intian valtamerellä sijaitsevalle Seychelleille pakettimatkalle, mietin, että tässä on tilaisuuteni. Tilaisuuteni mennä valmiiksi katettuun pöytään, olla aurinkotuolin syleilemänä viikon ajan ilman sen suurempia suunnitelmia. Antaa muiden päättää, mitä syön aamupalaksi ja illalliseksi. Olla täysin muiden ihmisten palveltavana. Jättää reissusuunnitelmallisuus kokonaan pois, antaen tilaa tälle hetkelle ja odottaa, josko tylsyys koputtelisi ovelle. Mennä siis lomalle, jossa ei välttämättä tarvitse nähdä yhtään kristuksen kirkkoa tai kääntää ylimääräistä kivenlohkaretta löytääkseen jotain. Nauttia vain paikallaolosta.
Jonkun korvaan saattaa kuulostaa tyhmälle viettää viikko niin sanotusti neljän seinän sisällä, kun mahdollisuus olisi tutustua paikalliseen kulttuuriin ja ympärillä oleviin paratiisisaariin. Kokea ja nähdä kaikkea sitä, mitä kotisohvalta ei voisi. Tämä on yksi tapa matkustaa ja viettää lomaa. Toinen tapa esimerkiksi on nauttia juuri sen värisestä hiekasta, jota löytyy hotellin edessä olevalta rannalta, vaihtaa kuulumisia henkilökunnan kanssa ja selata hotellin ravintolan tuttua ja turvallista menua illasta toiseen.
Tuntuu välillä, että olen hakenut reissuiltani aina vähän kirkkaampia vesiä, kauniimpia maisemia ja maukkaampia hedelmiä. Todella koukuttavaa, mutta samalla ei kovinkaan kestävää. Entä jos hiekka ei olekaan vaaleampaa aidan toisella puolen? Tämän oivaltaminen omassa ajattelussani, on muuttanut käsitystäni siitä, mitä haen reissaamiselta. Tärkeintä on löytää ne omat sisäiset motiivit ja halut reissaamiseen.
Ehkä tuohon kelaan kiteytyy muutenkin ajan henki. Tulisi aina olla uusinta huutoa olevat farkut jalassa ja laskuvarjohypyn jälkeen benji-hyppy ei tunnu enää missään. Tavallisuuden tavoittelu on historiaa. Tuntuu, että nykyään pitää olla elämyksiä ja huippu-etuliitteitä ollaksesi jotain erityistä. Tylsyys täytetään älypuhelimen tarjoamilla loputtomilla mahdollisuuksilla. Instant tarkoittaa muutakin kuin nuudelipussissa oleva teksti, asioiden tulee tapahtua nopeasti. Pitkäjänteisyyttä ja tavoitteellisuutta etsitään kissojen ja self help-kirjojen kanssa. Tunnistan niin itseni näistä keloista. Olisikohan tämän tyyppinen meno jo saavuttanut ääripäänsä ja heijariliike olisi jo lähtenyt takaisin päin?
Seychellit - pikkuruinen paratiisisaari Intian valtamerellä
Näiden ajatusten pohjalta, olen toden teolla löytänyt paikkani Coral Strand hotellin altaalta. Hotelli tarjoaa täydelliset näkymät altaalta merelle. Aurinkotuolista on helppo hypätä joko virkistävän lämpöiseen altaaseen tai juosta suorilta kauniin turkoosiin mereen. Hotellilta löytyy allasravintola, jonka antimista löytyy hellepäiville otollista syötävää sekä oma uusi lempparini, ranskikset. Aamupala ja illallinen kuuluvat meidän lomapakettiin, joten olemme ainoastaan kerran käyneet hotellin viereisessä ravintolassa nauttimassa italialaisen illallisen. Lähin kauppakin löytyy parkkialueen toiselta puolen.
Kauin poistumispisteeni on ollut paikallinen koriskenttä, jossa olen illan hämärtyessä käynyt treenailemassa. Onnekseni, eilen kentän vierelle avattiin uuden karhea ulkoilmasali, täydellä varustuksella ja kunnon painoilla.
Beau Vallon alueen pienellä idyllisellä bulevardilla löytyy muutama hedelmäkauppias ja ruokakoju sekä paikallisia matkatoimistoja, jotka tarjoavat muun muassa päiväreissuja viereisille saarille, joista löytyy kuulemma värikkäitä snorklauskohteita sekä kilpikonnia. Isoja kilpikonnia. Saarelta löytyy myös hyviä patikointireittejä vuorille. Kaikki nämä mahdollisuudet ovat olleet tavoiteltavissa, mutta tällä kertaa olen keskittynyt äänikirjoihin ja Suomen Kuvalehtiin, joita otin ison kasan mukaani.
Seychellit on yksi Afrikan vauraimmista valtioista. Taloutta pitää pitkälti yllä turismi ja kalastus. Tähän aikaan vuodesta ei kylläkään ole ollut ruuhkaa rannoilla tai saanut kilpailla rantatuoleista. Ei mitään sellaista, mitä esimerkiksi monesti Kaakkois-Aasiassa olen kohdannut. Turkish Airlines lennätti meidät Istanbulin kautta tänne.
Mainitsemisen arvoista on myös kulttuurien kirjo, joka näkyy katukuvassa. Vieraita on niin länsimaista, Itä-Euroopasta, Intiasta kuin muslimimaista. Hotellin henkilökuntaakin löytyy ympäri maailmaa. Odotuksissani näin, että Seychellit on yltiöromanttinen pariskuntien täyttämä kohde. Sitä se on varmasti myöskin, mutta paljon muutakin. Lapsiperheitä, vanhempia pariskuntia, rauhanturvaajia, työporukoita, ystävyksiä, tavan tallaajia, jos tuota termiä edes voi käyttää kenestäkään.
Reissuilla on eri tarkoituksensa ja tärkeää on ennen kaikkea tehdä omannäköistä lomaa. Tiedostaa, mitä itse haluaa. Tämän hetkisiin tarpeisiini tämä Tjäreborgin tarjoama reissu oli nappivalinta ja uskoisin, ettei tämä tule olemaan viimeinen pakettimatkani. Ehkä seuraavaksi on aika toteuttaa salainen unelmani, paluu Lanzarotelle.
Niin ja en enää ihmettele lainkaan äitini halua matkustaa kahdesti vuodessa Malagaan.
Muutan hotelliin vuodeksi - #YearInClarion
Kyllä, luit oikein: MUUTAN HOTELLIIN! Aivan kreisi juttu. Oltiin noin kuukausi sitten Ping Helsingin järkkäämässä illassa hotelli Clarionissa ja tervetulomaljan yhteydessä Clarionin henkilökunta ilmoitti hakevansa yhtä tyyppiä asumaan hotelliinsa vuodeksi. Kokonaiseksi vuodeksi. Aamukahvilla Henriikka tokaisi välittömästi: ”Se olet sinä!”
Naurahdin Henriikalle ja sanoin, että älähän nyt. Kuka haluaa asua vuoden hotellissa? KUKA? Heh, naurattaa, kun kelailen näin jälkikäteen tätä. Ilmeisesti minä olen paras ihminen vastaamaan tuohon kysymykseen, kuka.
Syitä on tuhansia: taulu-tv, merinäköala, aamupala, uusi kaupungin osa tutkittavaksi, valtavat ikkunat, ikuinen pääsy saunaan, uteliaisuus, kokeilunhalu, näyttämisen halu, päästä osaksi kehittämään palvelumuotoilua, asiakassuhteen luominen ja kehittäminen, uusiin ihmisiin tutustuminen, tarinat, mahdollisuus kehittyä sisällöntuottajana… Tai ylipäätänsä mahdollisuudet, joita yksi hotellihuone voi pitää sisällään. Ehkä tuohon lauseeseen kiteytyi motiivini hakea asumaan vuodeksi hotelliin. Jostain syystä en kyseenalaistanut päätöstä hakea mukaan lainkaan. Olisiko pitänyt, aika näyttää sen.
Koko projekti kuulosti tarpeeksi poskettomalta ja ajankohta tuntui olevan juuri passeli minulle. Minulla tuli kaksi vuotta täyteen omistusasunnossani asumista ja neliöt alkoivat tuntua ahtaaksi minulle. Sain myöskin asuntoni rempattua juuri sellaiseksi kuin sen halusinkin ja luonteelleni tyypillisesti, kun joku valmistuu, on aika jatkaa matkaa. Olin jo tovin etsinyt uutta, isompaa asuntoa itselleni ja kasveilleni. Etsinnässä oli asunto isoilla ikkunnoilla. Clarion tarjosi täydelliset puitteet näille haaveille. Toki isosta keittiöstäni luopuminen on kompromissi, jonka joudun tekemään.
Tällä hetkellä fiilis on todella odottavainen: joko pääsisi muuttamaan? Clarionin jengi on ollut tosi ystävällistä ja tuntuu, että he ovat suurella sydämellä mukana tässä. Kyse ei ole pelkästä hotellin markkinointitempauksesta. He ilmoittivat heti ensi alkuun, että haluavat myös mahdollistaa minun kehittymisen sisällöntuottajana ja puhujana, sekä aidosti haluavat minun tuntevan oloni kotoisaksi. Arvostan, kun ihmiset kohtaavat toisensa ihmisinä, eivätkä lukuina. Tämän filosofian pohjalta on hyvä lähteä ponnistamaan yhteistä matkaamme.
Tuleva vuosi tulee varmastikin pitämään rutkasti sisällään erilaista sisältöä hotellielämästä. Voisin Instagramin puolella kysellä teiltä ajatuksia tästä projektista enempi ja vastailla teitä askarruttaviin kysymyksiin jossain vaiheessa. Miltä kuulostaa? Naurattaa jo valmiiksi, millaisia kysymyksiä teiltä mahtaa tulla, sillä aika harvoin mietin asioita kovinkaan pitkälle, joten uskoisin teiltä tulevan oivaltavia näkemyksiä: ”Oletko miettinyt tätä…”
Nyt tunnen oloni todella onnelliseksi ja onnekkaaksi. Tuntuu, että tällä hetkellä elämän joka osa-alueella menee lujaa ja todella vaaleanpunaisesti. Sen takia pysähdyinkin tänään hetkeksi miettimään sitä perustaa, joka vuosien ajan on rakentunut alleni. Otin viisi vuotta sitten ankkuri-tatuoinnin nilkkaani, muistuttamaan minua siitä, että vaikka kuinka pää olisi pilvissä, jalat on hyvä pitää tukevasti maassa. Muistaa mitkä asiat elämässä oikeasti ovat tärkeitä.
Kuvat Nordic Choice Hotels
Unelmien koti - 21 neliöinen tilaihme
Apua! Muutan! Ja samalla luovun ensimmäisestä kodistani. Toki olen muuttanut pois kotoa jo 16-vuotiaana ja asunut usealla eri paikkakunnalla, mutta vasta nyt olen ensimmäistä kertaa tuntenut kodinomaisuutta nykyisessä asunnossani. Edelliset asunnot ovat olleet kämppiä minulle, väliaikaisia ratkaisuja. Toki tiesin jo ostovaiheessa, ettei nykyinen asuntonikaan tule olemaan ikuinen. 21 neliöinen tilaihme, kun ei tarjoa kovinkaan montaa ekstraneliöitä, ja laajentaminen näin kerrostaloasunnoissa on aika vaikeaa, muttei mahdotonta. Kuulin nimittäin, että meidän taloyhtiön talonmiehellä on A-rapussa kaksi asuntoa, kun kaikki kissat eivät meinanneet mahtua yhteen asuntoon. Itsehän voisin hankkia kasveilleni lisäsiiven Koskisen rouvan asunnosta.
Se, mikä nykyisestä asunnostani on tehnyt kodin, tai noh unelmien kodin, on varmasti oma kädenjälki, joka näkyy ja tuntuu. Olen tosiaan tehnyt itse jonkin verran pintaremonttia ja sitten työmiehet ovat käyneet tekemässä loput. YouTuben How to make -videot ovat olleet jokseenkin kovalla kulutuksella.
Keittiön päätyseinän rappaaminen oli jokseenkin tragikoomista puuhaa. Veljeni tekee työkseen rappauksia ja häntä lainaten: ”Se on iisiä hommaa, et voi epäonnistua!” Tuo lause kaikuu vieläkin korvissani. Voi sitä epätoivon määrää, kun yritin käsin ja välillä pyhällä hengelläkin pitää rappausta kiinni seinässä. Koko projekti oli suorastaan hilpeää katsottavaa. ”Muutaman” tunnin räpeltämisen jälkeen seinästä tuli juuri sellainen, mitä kuvittelin: rouhea, valoisa ja ”do it yourself”-näköinen.
Kylppäristä en valitettavasti saanut kuvia, johtuen siitä, että se on yhtä pimeä kuin helvetti (tai pöllönsilmä). Ajattelin alkuun maalata kylpyhuoneen vaaleaksi, jotta tulisi vaikutelma avaruudesta ja tilantunteesta. Oma mielikuvitukseni ei kuitenkaan riittänyt kuvittelemaan 1,5 neliön kylppäriä yhtään sen suuremmaksi mitä se oli, olivat seinät sitten valkoisia tai vaaleanpunaisia. Se mitä et voi peittää, korosta sitä! Näillä ohjeilla päätin maalata kylppärin kokonaan mustaksi.
Asunnon ainoan ehjän seinän halusin muistuttavan maalata betoniseksi. Pyysin maalikaupan ei-maali-asiantuntijalta neuvoa seuraavilla spekseillä: Haluaisin maalin, joka muistuttaa betonia. Lopputulos oli sininen seinä. En tiedä millaista betonia kyseinen maaliasiantuntija oli nähnyt (suosittelen reissua Kouvolaan). Otin uusinta yrityksen ja sävyvalinta meni nappiin. Betonipintaa muistuttava maali oli muuten tosi helppoa levitettävää. Toki ei sekään yhtä kepeästi käynyt meikällä kuin Remontti Reiskan YouTube-videolla.
Yksi asia nykyisessä asunnossani jäi harmittamaan. Olisin kovasta halunnut nimittäin betonilattian tai Betolux tyyppisen ratkaisun, mutta kumpikaan veljistäni ei suositellut sitä. Tietyissä asioissa luotan veljiini enemmän kuin itseeni. Emme saaneet täyttä varmuutta siitä, mitä laminaatin alta oikein löytyy, jolloin kustannusarvio oli vaikea rajata tarkasti. Budjettini ei myöskään antanut siimaa ”hinnalla millä hyvänsä”-ratkaisulle. Jääköön betonilattia haaveeksi vielä.
Muistan, kun vanhempani muuttivat lapsuudenkodistani pois muutamia vuosia sitten ja varsinkin äitini kipuili asian kanssa. Tietyllä tapaa kotihan on vain tavaroita ja materiaalia. Mutta samaan aikaan seinät pitävät sisällään tuhansia tarinoita ja tunteita. Ajatus siitä, että tarinat elävät näiden seinien sisällä, on voimakas. Ihan kuin joutuisi luopumaan myös kaikista noista muistoista, jotka koti pitää sisällään. Toki tutut seinät antavat myös turvantunnetta. Jos jossain, niin kodissa ihminen tuntee lähtökohtaisesti olonsa turvalliseksi. Nyt tuostakin tunteesta tulisi luopua. Kuulostaa hurjalle.
Varjelin pitkään kotini yksityisyyttä, enkä halunnut jakaa paljoakaan kuvia sosiaaliseen mediaan sieltä. En oikein osaa sanoa miksi. Nyt, kun suurin osa tavaroistani alkaa olemaan lihalaatikoissa, ajattelin antaa pienen kurkistuksen kotiini teille. Ensimmäiseen kotiini, jolla on aina oma paikkansa sydämessäni. Pahoittelut kuvien laadusta. Nyt kun valoa on rajallinen määrä saatavilla, huomaan kuinka ammattitaidottomuus kuvaamisen suhteen tulee esiin. Iso peukku ja arvostus tyypit teille, jotka lauotte hienoja kuvia, säällä kuin säällä.
Haikein mutta luottavaisin mielin kylläkin vuokraan asuntoni seuraavalle. Unelma kodista kävi toteen Vallilassa.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)